Friedrich Weinreb kirjoittaa kirjassa Traumleben IV (Unielämä IV. kirja):

Raamattu antaa ensiksi mennä illan ja yön, koska siellä ehkä tapahtuu paljon. Pimeä yö piilottaa merkityksen, antaa kaiken näyttää epätarkalta ja epävarmalta. Ehkä luomisessa ei ole selkeä tieto tärkeä, vaan ihmisen suhde tuntemattomaan, antautuminen ilman varmuutta saada menestys, vastaanottaminen ilman tarkoituksen tunnistamista.
Ehkä on luomisen tarkoitus se, mikä kuvataan niin vaikeaselkoisesti rakkautena:
Lahjoittaminen, anteeksi antaminen, hyvyys, yllätys, hyvä sanoma. Tämä voi tapahtua vain tietämättömyyden pimeydessä. Selkeä tieto hyvästä ja pahasta johti paratiisin menetykseen. Heti ja mielellään ihminen ottaa Tiedon puun hedelmän.
Ehkä siksi alkuna ilta ja yö; menetetty paratiisi selän takana. Voimme palata takaisin paratiisiin, kun lahjoitamme tarkoituksettoman rakkauden ilon: sekä antautumisella että vastaanottamisella. Siihen on yö, on unielämä. Jopa kuoleman vastaanottaminen on silloin niin kuin epävarmuuden vastaanottaminen, epävarmuuden viimeiseen pisaraan. Yön loppu tuo syvimmän epätoivon. Tuskin uskomme enää tarkoitukseen. Onko ihminen siksi niin voimakasti sidottuna tähän
elämään? Hän tunne suuruuteensa tässä.

"Kuolleet eivät pysty ylistämään Jumalaa" (Ps. 115:17). He tietävät, he näkevät toisen puolen. Vain elävät nukkuvat, elävät unimaailmoissa. Aika virtaa, se ei anna mitään jäädä. Ja silloin uskomme ikuisuuteen, uskomme olemiseen – miten suurenmoista!