Toora ei-syyperäisenä (ei-kausaalisena) todellisuutena Friedrich Weinrebin kirjasta ”Begegnungen mit Engeln und Menschen“ (Kohtaamiset enkelien ja ihmisten välillä)
Minulle (Weinreb) tuli selvemmäksi ja selvemmäksi, että kaikella, mikä tapahtuu nykyajassamme, eli paikan ja ajan todellisuudessa, täytyy olla sitä vastaava (vastine), joka on läsnä juuri ei-paikan ja ajan todellisuudessa. Nämä molemmat todellisuudet ovat yhteys. Tässä, nimitin sitä ”alhaalla”, kaikki tapahtuu liikkumisella ja tekemisellä;
siellä, nimitin sitä silloin ”ylhäällä”, kaikki on rauhassa ja harmoniassa.
Siellä on Eedenin puutarha, tässä olemme karkotuksessa. Mutta ihminen ei elä karkotuksessa, jos hän havaitsee juuri tämän toisen todellisuuden elämässään, olemassaolossaan. Vasta silloin hän on kokonainen ihminen.
Vasta silloin on mukana hänen olennaisensa, päänsä. Ei vain järkensä paikkana, vaan myös ei kausaalisen maailman paikkana. Kyllä, järki toimii myös aina. Mutta nyt se on tuonpuoleisesta inspiroitunut järki, ymmärrys, joka tulee ikuisuuden varastosta. Nyt huomaan selvemmin eron luonnontieteellisen ajattelun, mikä hyväksyy tiedot vain mitattavissa olevan alueesta, ja viisauden välillä, joka ottaa huomioon juuri kaiken inhimillisen. Jos me siis perustelemme inhimillisen tekemisen vain niin sanotuista hyödyllisistä näkökohdista, olkoon psykologisesti, hygieenisesti tai moraalisesti, silloin erotamme ihmisestä hänen elämänsä toisen puolen. Ja selitys jää auki. Meidän pitäisi ottaa vastaan (hyväksyä) koko ihminen, totuuden nimessä, kokonaisen todellisuuden nimessä. Muuten tiede olisi vain pseudotiedettä (näennäistiedettä), eikä missään tapauksessa viisautta.
Minulle alkoi valjeta. Kun tämä koko kokonaisuus (kompleksi), joka niin pikkutarkasti käsittelee inhimillistä tekemistä, juuri tämä Tooraan ja Talmudiin perustuva Halacha sisältää todellisesti ne vastaavuudet tuonpuoleisessa todellisuudessa ja nykyisyydessä elävän ihmisen välillä, silloin on siellä elämän salaisuus piilossa. Toora olisi siis ilmoitus ei kausaalisesta todellisuudesta. Siksi on myös tämä teesi olemassa: ”Ei ole aikaisemmin tai myöhemmin Toorassa”. Siksi emme voi ottaa käyttöön Tooran ilmoituksia noin vaan tässä alhaalla. Se merkitsee, että ”silmä silmästä” ja ”hammas hammasta” kuten myös ”sielu sielusta” niitä emme voi ymmärtää sanantarkasti alhaalla. Jos joku niin tekee, on tietämätön, on hupsu. Hän ei ymmärrä, että Toora on kuluttava tuli, jonka voimme kokea vain sen pyhyyden kautta. Ja että meidän täytyy löytää vastaavuudet tämänpuoleiselle. Tämänpuoleinen vaatii juuri lempeyttä, kärsivällisyyttä, ymmärrystä. Sillä alhaalla on kuitenkin jatkuva ajanvirta, rajattomasti monta hetkeä, tapahtumaa;
ja ihminen on vastuullinen vain pienestä rajoitetusta vaiheesta. Kun häneen samanaikaisesti kuitenkin vaikuttavat monet aikaisemmat vaiheet, nuoruus, perimä, kasvatus, ympäristö. Miten voimme silloin arvostella? Vain jos ihminen voisi tarkastella ja ajankohtaistaa kaikki, häntä voitaisiin arvostaa kokonaisuutena. Mutta kuka vaan tarkastaa kaikkea, kuka on perinnön, ympäristön ja kasvatuksen yläpuolella? Vaikuttaako tämä toinen todellisuus myös ihmisessä? Aiheuttaako tämä hänelle syyllisyyden tunteita? Eikö ihminen vaadi tulla arvostelluksi myös tuon toisen todellisuuden mukaan? Emmekö tee hänelle juuri ihmisenä vääryyttä, kun tunnistamme hänet vain niiden kausaalisten yhteyksien mukaan? Niin tai näin, tässä on paradoksin jännite. Ihminen on juuri sellainen.
Silloin selitin itselleni, että maailma voi ja saa arvostella vain ulkoisen mukaan. Juuri, koska se ei voi muuta. Mutta, että ihmisen pitäisi nähdä itsensä kokonaisena; että hänen pitäisi taistella taistonsa kokonaisena, oikeana ihmisenä.
Hermann Aistrichin motto: Elämme samanaikaisesti tässä maailmassa ja henkimaailmassa.