Elämä kuoleman jälkeen

Muutama vuosi sitten putosin noin 3 m korkeudesta pää edellä asfalttiin. Oli tyhmä tapaturma, johon olin itse syyllinen. Ensiksi oli vain mustaa. Mutta se oli mukava musta, ei ollenkaan pelkoa herättävä. Kaukana oli kirkas valon heijastus, ja mitä lähemmäksi pääsin siihen valoon, sitä mukavammalta tuntui. Oli tunne, joka on vaikeasti kuvailtava. Oli tuntemus, ihan kuin olisin puettu takkiin täynnä rakkautta. Se oli ihana tunne ja tahdoin pitää sen. Sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs hyvä
ystäväni ja esti minun eteenpäin kulkemistani. Hän antoi minun ymmärtää, että aikani ei ole vielä tullut, minulla olisi vielä yksi tärkeä tehtävä. En tahtonut takaisin, en tahtonut lähteä pois tästä ihanasta tuntemuksesta. Sitten tuli taas pimeää, ja sitten heräsin sairaalassa. Muutaman sairaalapäivän jälkeen lensin kotiin. Minulla oli särö (fissura), ei murtumaa, päälaessa. Kun kerroin kotona tämän kaiken miehelleni, hän pani hiljaisesti sanomalehden minun eteeni. Mitä sitten luin, oli minulle todellinen shokki. Samana päivänä kuin oli tapaturmani, hyvä ystäväni teki itsemurhan. Ja hän oli se, joka lähetti minut takaisin.

Tästä lähtien tiedän aivan tarkasti, että on olemassa elämä kuoleman jälkeen.

Itse olen sen jälkeen muuttunut. Olen monien asioiden suhteen leppoisampi, kanssaihmisten monet pikkuvirheet, jotka aikaisemmin kiusasivat, eivät enää häiritse minua. Monenlaisia asioita voin nyt
arvioida paremmin kuin aikaisemmin. Ajattelen, että tehtäväni oli ottaa pois mieheni pelko kuolemasta. Hän oli hyvin sairas, ja tiesimme, että hänellä on enää vain noin yksi vuosi elinaikaa. Mieheni oli hyvin uskovainen, mutta kuitenkin hänellä oli suuri kuolemanpelko.
Puhuimme paljon tästä, ja olen hankkinut hänelle siihen monta kirjaa. Hitaasti hän tuli rauhallisemmaksi. Muutama viikko myöhemmin minulla oli omituinen uni: Koko perhe oli alppimaisemassa. Oli ihanan kaunista; myös mieheni veli ja äiti, jotka kuolivat jo pitkän aikaa sitten, sekä myös hyvä ystäväni olivat läsnä. Myöhemmin iltapäivällä he sanoivat näkemiin ja lähtivät, ja mieheni saattoi heitä. Kun heräsin, tiesin heti, että tämä oli ilmoitus sanoa näkemiin toisillemme joka päivä. Nyt joka päivä on voinut olla viimeinen todellisesti. Samana päivänä tahdoimme mennä keskussairaalaan tutkimukseen. Sanoimme vielä hellästi näkemiin asunnossa, ja menin hakemaan auton autotallista. Kun tulin takaisin, löysin rakkaan mieheni asunnon oven edestä romahtaneena. Hän kuoli käsiini.

Sain tämän kirjoituksen saksankielisenä 29.6.22 Tunsin kaikki nämä henkilöt, olivat myös minun ystäviäni.